Taiteen paikkasidonnaisuus, englanniksi site-specificity, sai alkusysäyksensä 1960–1970-luvuilla Yhdysvalloissa reaktiona julkiselle taiteelle, joka toi moderneja veistoksia kaupunkitilaan arkkitehtuurin lähtökohdista, muttei ottanut huomioon paikallista yleisöä (Kwon 2002: 63). Julkisessa tilassa veistokset eivät voineet noudattaa samoja periaatteita kuin museoissa, joiden yleisö oli suppeampi ja valveutuneempi, ja sen myötä syntyi tarve antaa julkisille veistoksille jokin niiden sijaintiin sopiva konkreettinen tarkoitus, kuten toimiminen istuimena tai auringonvarjona. (Kwon 2002: 69.)
Vuonna 1981 New Yorkin Federal Plazalle pystytetty Richard Serran Tilted Arc -teos aiheutti vuosien taistelun, sillä paikalliset asukkaat eivät hyväksyneet kookasta teräsmuuria, joka tukki totutut kulkureitit aukion poikki. Nimekkäänä kuvanveistäjänä tunnettu Serra halveksi ajatusta julkisen taiteen alentamisesta miellyttäväksi ja käytännölliseksi arkkitehtuurin jatkeeksi. (Kwon 2002: 72–73.) Hänen tarkoituksenaan oli tehdä näkyväksi Federal Plazan alueen eriarvoisuus jakamalla harmoniaa ja yhtenäisyyttä valheellisesti julistava aukio kahtia kaartuvalla teräsaidalla, jonka muoto kulki vastakarvaan aukion kiveyksen kaariin nähden. Teoksen symboliikka ei kuitenkaan avautunut alueen asukkaille, joiden mielipidettä ei ollut kysytty, ja Serraa sekä teoksen tilannutta taideorganisaatiota syytettiin elitismistä. Veistos poistettiin aukiolta kahdeksan vuoden kuluttua sen pystytyksestä. (Kwon 2002: 79.) Tilted Arcin tapauksen myötä asenne julkisen taiteen tilauksiin muuttui. Päätöksiä ei uskallettu enää tehdä pelkästään taiteen asiantuntijoiden kesken, vaan paikallisia asukkaita alettiin ottaa mukaan keskusteluun. Myös taiteilija pyrittiin yhä useammin valitsemaan siten, että hänellä oli jokin henkilökohtainen side paikkaan, johon teos toteutettiin. (Kwon 2002: 81–82.)
Paikalliset yhteisöt ovat nousseet julkisessa taiteessa merkityksellisempään rooliin viimeistään 1990-luvulta alkaen, ja paikkasidonnaisuus on laajentunut tarkoittamaan paitsi konkreettisen sijainnin erityisominaisuuksien huomioon ottamista, myös paikkaa käyttävien ihmisten kuuntelemista ja osallistamista teoksen syntyyn (Kwon 2002: 82, 103). Konkreettisten taideteosten sijaan julkinen taide muuttui yhä enemmän prosesseiksi, tapahtumiksi, työpajoiksi ja tilanteiksi, kuten Chicagossa vuonna 1993 järjestetyssä, Mary Jane Jacobin kuratoimassa Culture in Action -tapahtumassa, joka käsitti kahdeksan laajaa teoskokonaisuutta Chicagon kaupunkitilassa toukokuusta syyskuuhun (Kwon 2002: 100). Vaikka monissa näistäkin teoksista oli omat ongelmansa, Culture in Action merkitsi uuden aikakauden alkua paikkasidonnaisen taiteen määrittelyssä. Kuraattori Jacob tosin huomautti, etteivät Culture in Actionissa edustetut taiteen tekemisen tavat suinkaan olleet uusia, mutta aika oli niille otollinen (Kwon 2002: 107–108).
Nykyinen paikkasidonnainen taide on muodoltaan ja keinoiltaan yhtä moninaista kuin tekijänsä, mutta keskeistä on edelleen työskentely institutionaalisten taidetilojen ulkopuolella sekä laajasti käsitettävän ”paikan” erityisominaisuuksien ja sitä käyttävien yhteisöjen huomioon ottaminen.
Erkki Soininen ja taiteen paikkasidonnaisuus
Erkki Soinista (s. 1953) voi kutsua hyvällä syyllä yhdeksi paikkasidonnaisen taiteen suomalaisista suunnannäyttäjistä. Hänen asennoitumisessaan taiteeseen voi nähdä yhtymäkohtia chicagolaisen Mary Jane Jacobin ajatuksiin.
Jacobin tavoin myös Soininen on toiminut merkittävässä roolissa kuraattorina ja mittavienkin tapahtumien tuottajana. Esimerkiksi vuonna 1999 yhteistyönä Jere Ruotsalaisen kanssa kuratoitu Maisemagalleria levittäytyi valtatie 5:n varrelle 180 kilometrin matkalle tuoden lähes parikymmentä ympäristötaideteosta Varkauden ja Sonkajärven välille. Suuri osa teoksista on yhä paikallaan.
Yhtenä Soinisen merkittävimmistä saavutuksista voi pitää 2000-luvun alussa syntynyttä ANTI Contemporary Art Festivalia, joka järjestetään Kuopiossa edelleen vuosittain. Yhteistyössä Jere Ruotsalaisen kanssa perustettu kansainvälinen festivaali on omalla tavallaan sukua Mary Jane Jacobin Culture in Actionille: se tuo joka syksy paikkasidonnaisia teoksia Kuopion kaupunkitilaan taiteilijoilta ympäri maailmaa, osallistaa paikallisia yhteisöjä ja aktivoi yllättäviä tiloja taiteen käyttöön. Vuonna 2006 Soiniselle myönnettiin ANTI-festivaalin johtamisesta kuvataiteen valtionpalkinto. Festivaalin suosio ei ole hiipunut, vaikka taiteellinen johto onkin sittemmin vaihtunut. Myös Mary Jane Jacob kiinnostui ANTI-festivaalista ja Soinisen työskentelystä ja otti tähän yhteyttä käydessään Suomessa vuonna 2002. Vuonna 2004 Jacob kirjoitti katalogitekstin festivaalin ohjelmalehtiseen ja osallistui sen yhteydessä järjestettyyn Public Art -seminaariin.
Kesäkuussa 2014 toteutui Erkki Soinisen pitkäaikainen tavoite, Koneen säätiön rahoittama poikkitaiteellinen ja -tieteellinen Bloomsday-kaupunkitaidefestivaali, jonka tuottajana Soininen toimi. Festivaalin päätapahtumaa varten 14 taiteilijaa tai taiteilijaryhmää kutsuttiin tekemään oma tulkintansa James Joycen Odysseus-romaanin yhdestä luvusta sen tapahtumapaikkaa vastaavaan lokaatioon Helsingin keskusta-alueella. Tapahtuma huipentui kansainvälisenä Bloomsdayna 16.6.2014 pidettyyn kävelykierrokseen, jolla yleisö vaelsi Soinisen johdolla taideteokselta toiselle Joycen yhden päivän romaanin kulkua noudatellen.
Henkilökohtaisen taiteellisen työnsä ohella Soininen on tehnyt runsaasti opetustyötä ja toiminut myös Kuvataideakatemian rehtorina vuosina 1997–2000. Hän on tutustuttanut uusia taiteilijasukupolvia paikkasidonnaisen taiteen periaatteisiin Kuvataideakatemiassa ja muissa taideoppilaitoksissa vuodesta 1994 alkaen, ja vuosina 2007–2009 hän johti Kuvataideakatemian ja Teatterikorkeakoulun yhteistyönä toteutunutta paikka- ja tilannesidonnaisen taiteen maisteriohjelmaa, joka oli Suomen mittakaavassa ainoa laatuaan.
Soinisen ollessa rehtorina Kuvataideakatemia toimi vielä vanhoissa tiloissaan Yrjönkadulla, ja osastot sijaitsivat erillään toisistaan. Esipuheessaan Riikka Stewenin toimittamaan Silmän oppivuodet -juhlajulkaisuun vuonna 1998 Soininen kirjoitti: ”Voidakseen hoitaa kansallisesti ja kansainvälisesti vastuullista tehtäväänsä Suomen ainoana kuvataiteen yliopistona on Kuvataideakatemia syksystä 1997 alkaen pyrkinyt saamaan nykyisin erillään olevat osastot ja koulun toiminnot yhtenäisiin tiloihin.” Soinisella oli tuolloin visio Teatterikorkeakoulun viereisen tontin ottamisesta Akatemian käyttöön. Kun tämä hänen tärkeimpänä tavoitteenaan pitämänsä hanke ei ottanut kolmessa vuodessa tuulta alleen, Soininen näki ainoaksi vaihtoehdokseen rehtorin viran jättämisen.
Nyt Soinisen visio on viimein toteutumassa, kun Kuvataideakatemialle useiden epäonnisten tilakokeilujen jälkeen rakennetaan uusia, yhteisiä tiloja juuri sille tontille Sörnäisissä, jonka Soininen näki otolliseksi jo kaksikymmentä vuotta sitten.
Taiteen ja arjen rajalla
Soinisen omat teokset kaihtavat tarkkoja määritelmiä. Hän on liikkunut laaja-alaisesti eri taiteenlajien välillä installaatiosta ympäristötaiteeseen, ääniteoksiin, tanssitaiteeseen ja suurempiin tapahtumakokonaisuuksiin. Hänen taiteensa ennakkoluulottoman moninaisuuden voi nähdä juontavan maineikkaan Black Mountain Collegen inspiroimasta asenteesta. Yhdysvaltojen Pohjois-Carolinassa kesinä 1934–1957 vaikuttanut kokeellinen oppilaitos toimi eri taiteenlajien sulatusuunina ja rohkaisi erikoisempienkin ideoiden toteuttamiseen.
Tiina Purhonen viittaa artikkelissaan ”Sitten, silloin, tässä, nyt – paikkasidonnaisen taiteen historian neljä suuntaa” (2010) Peter Bürgerin 1970-luvulla julkaisemaan kirjaan Theorie der Avantgarde, jonka mukaan avantgardistien keskeisenä tavoitteena oli taiteen ja elämän välisen rajan häivyttäminen. Tämä tapahtui jo materiaalien tasolla, kun taiteilijat käyttivät ready made -teoksissa, kollaaseissa ja montaaseissa suoraan maailmasta otettuja materiaaleja sellaisinaan. (Purhonen 2010: 27.) Purhosen mukaan paikkasidonnaisen taiteen voi katsoa saaneen alkunsa avantgardesta, jolloin taiteilijat ensi kertaa hylkäsivät norsunluutorninsa ja jalkautuivat kaduille tekemään taidetta (Purhonen 2010: 28). 1800-luvun baudelairelaisten flanöörien jäljillä kulkeneet situationistit tekivät 1950- ja 1970-luvulla Guy Debordin johdolla herkkiä havaintoja arkipäivän ilmiöistä ja siirsivät taiteessa huomion pieniin, merkityksellisiin hetkiin. (Purhonen 2010: 29.)
Taiteen ja arjen välisen rajan häivyttäminen on ollut myös yksi Erkki Soinisen uran vilpittömistä lähtökohdista. Hänen taiteensa syntyy arkisista esineistä ja ilmiöistä, joihin kenellä tahansa olisi periaatteessa pääsy. Kaikenlaista välineillä ja taidoilla briljeeraamista hän vierastaa. Usein kyse on vain yksinkertaisesta oivalluksesta, joka nostaa jonkin näennäisen jokapäiväisen asian esiin ja kohottaa sen taiteeksi. Paljon jää myös sattuman varaan. Marjo-Riitta Simpasen kirjoittaman artikkelin sanoin Soininen ”järjestää arkipäivän elementit tavalla, joka synnyttää arjen kohinaan uusia sävyjä” (Siksi-lehti 4/91).
Arjen elementtien ottaminen taiteen materiaaliksi oli oleellista myös säveltäjä John Cagen (1912–1992) tuotannossa, joka on ollut yksi Soinisen tärkeimmistä innoittajista. Cagen kenties tunnetuimmassa teoksessa 4'33 (1952) pianisti tulee lavalle, mutta ei soita nuottiakaan, vaan teos koostuu neljästä minuutista ja kolmestakymmenestäkolmesta sekunnista ääniä, jotka kuuluvat konserttisalissa, kun mitään ei tapahdu. John Cage oli yksi Black Mountain Collegen maineikkaista oppilaista.
Jo uransa alkuvaiheen installaatioissa Soininen käytti jokapäiväisiä tavaroita, jotka saivat uusia merkityksiä sijoitettuina suurena kokonaisuutena ulkotilaan. Tšernobylin onnettomuuden jälkeisiä happosateita kommentoinut H2O!, joka esitettiin vuonna 1986 Kuopion taidemuseon sisäpihalla ja myöhemmin Wienin Modernin taiteen museon pihalla 1987, koostui arkipäiväisistä esineistä, jotka kaikki toimivat teoksessa sadevettä keräävinä astioina. Merkillepantavaa on, että kun installaatio toteutettiin uudelleen Wienissä, Soininen vietti seudulla useita viikkoja keräten uudet astiat teosta varten paikan päältä. Siten toteutus oli jälleen ympäristönsä näköinen, ei ulkopuolelta tuotu. Soinisen teoksia on yhdistänyt alusta alkaen tinkimätön paikkasidonnaisuus. Tila tai tilanne, johon teos on toteutettu, on johdatellut menetelmien valinnassa. Institutionaaliset taidetilat eivät Soinista ole kiinnostaneet, vaan teokset on toteutettu lähes poikkeuksetta osaksi julkista tilaa: aluksi taidemuseoiden pihoihin, ja vähitellen yhä laajemmin osaksi ympäristöä.
Ympäristöön sulautuminen ja hienovaraisuus ovat Soinisen taiteelle leimallisia piirteitä. H2O!-teoksen Kuopion-toteutuksessa taidemuseon pihan sadevesikaivot toimivat jatkumona esineinstallaatiolle, ja Wienissä installaation rajat olivat yhä häilyvämmät teosalueen rajautuessa puistoon. Taide-lehden 4/1992 haastattelussa Soininen totesi, ettei huolestu, jos hänen teoksiaan ei huomata tai ymmärretä taideteoksiksi. Ne eivät vaadi itselleen huomiota vaan sulautuvat vaatimattomina ympäröivään maailmaan. (Taide-lehti 4/1992.) Vuonna 1990 Helsingin rautatieasemalla toteutettu 1234567-teos koostui aseman lattiaan yöllä kiinnitetystä valkoisesta paperista, johon teos syntyi ihmisten jalanjäljistä seuraavan päivän aikana. Märät kengänpohjat muuttivat paperin vähitellen harmaaksi ja hajottivat sen kosteudellaan, kunnes iltaa kohden pakastuva ilma jähmetti paperin jälleen uuteen olomuotoon. Monikaan paperin yli kävellyt ei luultavasti tiennyt arkisten askeleidensa olevan osa taideteosta.
Julkiseen tilaan toteutetun taiteen ominaispiirre on sen alttius vuorovaikutukselle ja muutoksille. Ympäristön vaikutukset, olivat ne sitten säätilojen tai ilkivallan seurausta, on otettava huomioon osana teoksen potentiaalista toteutumaa. Taiteilija ei voi määrätä teoksensa lopputulosta kuin tiettyyn pisteeseen saakka. Soinisen mukaan kontakti ympäristön odottamattomuuden kanssa on usein aiheuttanut myös tervetulleita törmäyksiä, jotka ovat sysänneet teosta oikeaan suuntaan tavalla, jota taiteilija itse ei olisi tullut ajatelleeksi. Kun teos on tilan armoilla, taiteilijan on luovutettava kontrolli ja sallittava teoksen muotoutua ympäristönsä mukaiseksi.
Teosten toteuttamisen suoraan rosoiseen kaupunkitilaan sen muuttuvista ja vaillinaisistakin lähtökohdista käsin on ollut yksi Soinisen työskentelyn kiinnekohtia. Kiinnostava tila antaa teokselle sekä aiheen että raamit. Se luo puitteet teoksen toteuttamiselle, ja sen erityislaatua, historiaa ja vakituista käyttäjäkuntaa tutkimalla löytyy teokselle kaikki tarvittava materiaali. Tätä periaatetta Soininen on painottanut myös opetuksessaan.
Tuntematon kaupunki
Erkki Soininen on jäänyt mieleen useille kymmenille Kuvataideakatemian opiskelijoille suosittujen Tuntematon kaupunki -kurssiensa ansiosta. Ne ovat tuoneet yhteen opiskelijoita yli osastorajojen ja kattaneet aina usean kuukauden ajanjakson, jonka aikana kurssilaiset ovat ehtineet tutustua toisiinsa läheisesti ja muotoutua tiiviiksi yhteisöksi.
Kurssi koostui kenttätyöstä, jossa jalkauduttiin tutustumaan valittuun kaupunkialueeseen ja etsittiin siitä kiehtova lähtökohta kunkin omalle teokselle; Soinisen pitämistä luennoista, jotka tarjosivat näköaloja paikkasidonnaisen taiteen historiaan ja mahdollisuuksiin; sekä itsenäisestä työstä, jossa jokainen opiskelija työsti omaa teostaan. Lopuksi kurssi huipentui tapahtumaan, jossa yleisö johdateltiin kaupunkitilaan toteutettujen teosten äärelle kävelykierroksen muodossa. Tapahtuma myös dokumentoitiin aina huolellisesti.
Mieleenpainuvaa kurssilla on ollut luottamus: Soininen antoi opiskelijoille huomattavan vapaat kädet, ja Kuvataideakatemialta sai teoksen toteuttamiseen myös materiaalirahan, jonka käyttöä ei kyseenalaistettu. Kaikki ideat otettiin ennakkoluulottomasti vastaan. Oleellista oli pitkäaikainen sitoutuminen valittuun paikkaan sekä vahva paikka- ja tilannesidonnaisuuden periaate.
Viime vuosina Soininen on suunnannut huomiotaan enenevässä määrin lasten ja nuorten parissa toimimiseen. Tuntematon kaupunki -periaate on säilynyt vahvana, mutta saanut uusia ilmenemismuotoja. Vuonna 2012 Soininen luotsasi Myrsky-ryhmää, joka koostui 12–16-vuotiaista mielenterveyskuntoutujista. Ryhmä kokoontui Soinisen työhuoneella Herttoniemessä ja tutustui Tuntematon kaupunki -hengessä lähialueeseen, johon toteutettiin nuorten omia kaupunkitaideteoksia. Mukana ryhmän toiminnassa oli myös nuorisotyöntekijä, joka toi oman osaamisensa ryhmäytymisen tueksi.
Soinisen seuraavana haasteena on taiteilija Majbritt Huovilan ja muotoilua opiskelevan Teemu Siian kanssa perustettu yhdistys Ihmisen jälki ry, joka tutustuttaa 5–6-vuotiaita lapsia kaupunkitaiteeseen erilaisten työpajojen kautta. Keskiössä on ympäristössä toimiminen, kaupunkitilaan tutustuminen ja sen omaksi ottaminen taiteen kautta. Tarkoituksena on opetella huomioimaan oman elinympäristön kiinnostavia yksityiskohtia ja suhtautumaan avoimesti taiteen mahdollisuuksiin arjen elävöittäjänä.
Paikallisesti toimiminen on ollut Soiniselle aina merkityksellistä. Alkuvaiheessa uraansa hän käytti kotikaupunkiaan Kuopiota ja sen lähiympäristöä leikkikenttänään, ja myös ANTI-festivaali vakiintui tästä syystä juuri Kuopioon. Viime vuosina Soininen on puolestaan suunnannut huomattavasti voimavaroja nykyiseen kotiympäristöönsä Herttoniemessä ja sen lähiseuduilla sekä laajemmin Helsingissä.
Paikkasidonnaisen taiteen historiaa luotaavassa kirjassaan One place after another (2002) taidehistorioitsija Miwon Kwon toteaa, että paikallisen taiteilijan organisoimilla projekteilla on paremmat mahdollisuudet onnistua ja tuottaa kauaskantoisia seurauksia kuin niillä, joissa taiteilija tulee yhteisön ulkopuolelta. Asuinalueen erityisominaisuuksien syvällinen tunteminen sekä taiteilijan läsnäolo tuovat paikalliseen hankkeeseen vakautta, molemminpuolista luottamusta ja pysyvyyttä, joita satunnaisesti vierailevan ulkopuolisen taiteilijan on mahdotonta saavuttaa. (Kwon 2002: 133–134.)
Teksti ja liike taiteen innoittajina
Vuosituhannen vaihteen tienoilla Erkki Soininen tuotti sarjan tanssiteoksia, jotka pohjautuivat avantgardekirjailija Gertrude Steinin (1874–1946) Tender Buttons -teksteihin (1912). Soininen oli teettänyt Steinin haastavista teksteistä Marjo Kylmälän suomennoksen, jonka pohjalta syntyi Herkät nuput -niminen tanssiteostrilogia. Ensimmäinen osa käsitteli esineitä, toinen ruokaa ja kolmas huoneita Steinin tekstien kulkua seuraillen.
Teossarjan ensimmäistä osaa esitettiin Helsingin keskustassa sijainneessa Bistro Bellmanissa vuonna 1997. Tanssija Paula Tuovinen oli perehtynyt Steinin tekstiin, joka kuului tilassa nauhalta hänen lukemanaan. Liikkuessaan hän reagoi tekstissä esiintyviin mainintoihin esineistä, jotka oli myös koottu tilassa olevalle pöydälle. Tanssijan liikuttamina esineet siirtyivät esityksen aikana ympäri tilaa, päätyen mm. katsojien pöytiin ja heidän mukanaan kenties lopulta heidän koteihinsa.
Trilogian toinen osa esitettiin seuraavana vuonna Fennia-tanssiravintolassa niin ikään Helsingin keskustassa. Ensimmäisessä osassa esiintynyt Paula Tuovinen auttoi tällä kertaa koreografiassa, ja esiintymässä oli seitsemän tanssijaa, jotka olivat Tuovisen oppilaita. Lähtökohtana olivat Steinin ruokaa käsittelevät tekstit. Ravintolan kokki oli pyrkinyt valmistamaan teksteissä mainitut ruokalajit etukäteen, ja tanssijat käyttivät niitä osana esitystä. Jälleen Steinin teksti oli äänitetty etukäteen, ja se soi teoksen taustalla Tuovisen lausumana.
Trilogian viimeinen osa sijoittui NCC:n keskeneräiseen kerrostaloon Helsingissä ja esitettiin syksyllä 2001. New Yorkin WTC-tornien romahdus oli tapahtunut vain viikkoja aiemmin, ja pölyn täyttämä rakennuksen luuranko vertautui väistämättä siihen. Esiintymässä olivat samat tanssijat kuin Fenniassa, mutta he olivat nyt ammattitanssijoita eivätkä enää opiskelijoita. Yleisöä oli runsaasti, ja esitys tapahtui samanaikaisesti eri huoneissa, mistä johtuen yleisö näki siitä aina vain osan. Jälleen taustalla soi Steinin huoneita käsittelevän tekstin etukäteen äänitetty suomennos.
Tanssiteokset kuvaavat hyvin Soinisen monipuolisuutta ja joustavuutta taiteilijana. Hän ei ole kaihtanut käyttää teostensa lähtökohtina tekstiä tai muotokielenä liikettä, vaikka toimiikin kuvataiteen kontekstissa. Tilallisuus ja paikkasidonnaisuus ovat olleet hänen teoksiaan yhdistäviä lähtökohtia, mikä on näkynyt myös kaikissa tanssitrilogian teoksissa.
Minne meneekin, Soininen huomaa arkisissa tilanteissa taiteen potentiaalin. Juostessaan Berliinin maratonin vuonna 2003 hän äänitti korvamikrofonin avulla koko juoksun ja toteutti äänitteeseen perustuvan installaation paikalliseen Gelbemusik-liikkeeseen. Kaikissa hetkissä piilee mahdollisuuksia taiteeseen, ”jos ne sieltä vain huomaa ja osaa poimia” (Siksi-lehti 4/91).
Urheilu, ja erityisesti juoksu, on Erkki Soiniselle elämänasenne, joka on väistämättä läpäissyt myös hänen taiteensa. Vuonna 2012 tuli kuluneeksi tasan sata vuotta kuopiolaislähtöisen Hannes Kolehmaisen (1889-1966) kultamitalijuoksusta Tukholman olympialaisissa, ja päivälleen kuuluisan juoksun satavuotispäivänä Eläintarhan kentällä, Kolehmaisen vanhassa harjoitteluympäristössä, järjestettiin Erkki Soinisen ideoima esityksellinen tapahtuma, jonka toteuttamisessa oli mukana paikallisen yleisurheiluseuran juoksijoita.
Elokuussa 2015 teos sai jatkoa, kun Soininen otti aiheekseen Hannes Kolehmaisen myöhemmän uran urheiluvälinekauppiaana Helsingissä. Tähän hänet oli innoittanut Kolehmaisen tytär, jonka Soininen oli tavannut Eläintarhan kentän tapahtumassa ja joka tuolloin oli muistellut isänsä pitämää urheiluliikettä. Uusi teos muotoutui viikon kestäneeksi liikkuvaksi performanssiksi, jossa Soininen työnsi kenkälaatikoilla täytettyä rullakkoa Helsingin keskustassa Kolehmaisen omistaman liikkeen vaihtuneiden sijaintien välillä. Kenkälaatikoita hän oli tullut keränneeksi jo aiemmin, ja nyt niistä jokainen muuttui uniikiksi taideteokseksi, jonka sisältönä oli kokoelma esineitä ja tekstejä aiheeseen liittyen. Rullakkoa työntäessään Soininen kohtasi satunnaisia ohikulkijoita, jotka toivat teokseen oman yllätyksellisyytensä. Eräs teokseen tutustunut mies kertoi olevansa nimeltään Hannes ja saaneensa nimen juuri Kolehmaisen muistoksi.
Teossarja sai päätöksensä tammikuussa 2016 Kuopiossa, kun Soininen järjesti Hannes Kolehmaisen patsaan äärellä tilaisuuden, joka ajoitettiin päivälleen 50 vuoden päähän Kolehmaisen kuolemasta. Vaikka pakkasta oli 14 astetta, tapahtuma sai runsaan yleisön.
Arkistokaappi
Dokumentaation oman uransa vaiheista Soininen on koonnut metalliseen arkistokaappiin, joka on jo itsessään taideteos. Muoto oli hänelle tärkeä oivallus, ja sen yhtenä innoittajana on ollut Los Angelesin nykytaiteen museon John Cage -retrospektiivinäyttelyn katalogi, joka oli toteutettu peltirasian muotoon vuonna 1992.
Fyysisenä objektina arkistokaappi on vastareaktio nykyajan vaatimukselle virtuaalisesta portfoliosta ja somejulkisuudesta. Siihen tutustuakseen on oltava konkreettisesti läsnä, hetkessä, paikan päällä. Sitä ei voi vain selata sivusilmällä läpi kuin nettisivustoa, vaan se vaatii paneutumista ja perehtymistä. Kaappi sisältää paitsi näyttelykatalogeja, valokuvia, tiedotteita ja luonnoksia, myös kirjoja ja henkilökohtaisia pikku esineitä, jotka muodostavat kiehtovan ja persoonallisen läpileikkauksen Soinisen taiteilijapersoonasta.
LÄHTEET:
KAITAVUORI, KAIJA 1992: ”Konstruktio, rakennelma, installaatio, asennelma?”, artikkeli Taide-lehdessä 4/1992.
KWON, MIWON 2002: One place after another. Site-specific art and locational identity. Cambridge MA: MIT Press.
PURHONEN, TIINA 2010: ”Sitten, silloin, tässä, nyt – paikkasidonnaisen taiteen historian neljä suuntaa”, teoksessa Ankaraa ja myötätuntoista kuuntelemista, toim. Lea Kantonen. Helsinki: Kuvataideakatemia.
SIMPANEN, MARJO-RIITTA 1991: ”Arjesta taiteeseen ja takaisin”, artikkeli Siksi-lehdessä 4/1991.
SOININEN, ERKKI 1998: Esipuhe teoksessa Silmän oppivuodet. Ajatuksia taiteesta ja taiteen opettamisesta – Kuvataideakatemia 1848–1998, toim. Riikka Stewen. Helsinki: Kuvataideakatemia.
--- Suvi Nurmi